enfise
Kirjaudu sisään

24.11.2015

titti

Haastattelimme Suvi Titti Miettistä, joka näkee maalausprojektinsa pienenä tutkimusmatkana. Miettinen maalasi marraskuussa metrossa. Liikenteessä syntyneistä töistä Miettinen koostaa lopulta näyttelyn raitiovaunuun.

Kuka olet, mistä tulet?
Olen kalliolainen öljyvärimaalari, kirjoittaja ja äitiyslomalainen. Rajattu sosiaalinen tila on minusta kiinnostava: ratikassa jokainen on ennen kaikkea matkustaja siinä missä kaikki muutkin. Graduni olen tehnyt moraalifilosofiasta, suurkaupungin identiteettikysymyksistä.

Millaisella suunnitelmalla olet mukana Taidelinjalla?

Maalasin ihmisiä metrossa vanhanaikaisesti öljyvärein. Halusin kokeilla, mitä tapahtuu, kun maalaa liikkuvassa metrossa. Mietimme, että liike varmaan toisi kuvaan jännittäviä viiruja ja nyrjähdyksiä. Ei tuonut. Vaistomaisesti sitä liikutti siveltimiä jarrutusten ja kiihdytysten mukaan. Matkustaminen on selkäytimessä.

Malleja ei ollut vaikea löytää. Ihmiset suostuivat malliksi rohkeasti, hetkessä! Moni tarjoutui matkustamaan vähän pidemmäs, että ehdin enemmän. Kaikki olivat ystävällisiä.

 

Mistä inspiraatio liikenteessä työskentelyyn tuli?

Mua on aina kiehtoneet satunnaiset kohtaamiset. Näen julkisen liikenteen valtavana, elävänä "taideteoksena". Sattuma sanelee kaikkea: ei koskaan voi tietää, kenet kohtaa ja kuinka pitkän aikaa. Tämä elävä teos ei koskaan toistu samanlaisena, vaikka moni ajaa tiettyä linjaa samoihin aikoihin vuosikausia. Se on loputon valikoima kaupungin tarinoita, kohtaloita, totuuksia ja valeitakin. Suurta arjen seikkailua!

Ajattelin, että on jännittävää päästä kohtaamaan oma riittämättömyytensä tai riittämisensä siinä, missä vieras ihminen suostuu "armoilleni".

 

Eikö ole hiukan pähkähullua maalata tilassa joka liikkuu ja mallit tulevat ja menevät, valokin vaihtelee?

Maalausprojektissani on kyse olettamisesta, luuloista - hetken armoilla olemisesta. Kun näkee vieraan ihmisen vain vähän aikaa, muodostaa mielikuvan, jossa tosi iso osa on kuviteltua ja oletettua. Joskus toisaalta saatamme nähdä vieraasta paljon: rakkautta, väsymystä, epävarmuutta, surua.

Näemme aina vain sen, mitä osaamme nähdä. Jokaisen ihmisen kuvaa voisi kuitenkin maalata loppu elämänsä. Kenenkään ihmisen tunteminen ei ole koskaan valmis prosessi sekään.


Mitä järkeä on maalata metrossa öljyväreillä?

Ei siinä mitään järkeä ole. Ihmisiä voisi helpommin ja paremmin valokuvata, videoida, piirtää tms. Haiseva ja sotkeva öljyväri vaatii vielä monta päivää kuivumisaikaa. Kuva valmistuu tavallaan vasta kuivuessaan, eri paksuiset vedot kuivuvat erilaisiksi. Joitakin kuvia oli pakko jatkaa muistin varassa työhuoneella. Valokuvia en halunnut ottaa helpottamaan projektia. "Vaikeimman kautta, ymmärrän kyllä", totesi yksi malleista.

 

Miksi sitten nimenomaan öljyväreillä tehtiin?

Mulle syynä on öljyvärin armollisuus. Maalauksen eri kohtia voi nimittäin aloittaa uudelleen, melkein pitääkin. Kerrokset tekevät kuvaa. Halusin myös kokeilla, miten näen ja muistan vieraan ihmisen ja miten saan luotettua siveltimeen hetkessä, vieraiden edessä.

Sitä samanlaista armollisuutta haluan soveltaa siihen, miten muodostan ajatuksia uusista ihmisistä, metrossa ja missä vain. Aika tuo totuuksia ja kerroksia eteeni, aluksi pystyy vain luonnostelemaan ja märehtimään omaa näkemystään.

 

Millaisia kohtaamisia odotit?

Kohtaamiset ei-kenenkään-maalla ovat aina erityisiä. Kaupunki on sitä.

Mua jännitti kovasti. Ensinnäkin käytännön asiat: kuinka kantaa märkiä maalauksia, kuinka saada ihmiset suostumaan jne. Sattuma sai paljon hedelmällistä tilaa: ehdin mihin ehdin, kohtasin kenet kohtasin.

Oli ihanaa maalata ventovieraita, aina lyhyestikin oppii uutta ajattelua. Yksi malleista pohti, miten oli Helsinkiin muuttaessaan huomannut, että kirjoittamattomana sääntönä metrossa on olla ottamata katsekontaktia.

Olet mukana rakentamassa erilaista kaupunkiliikennettä, mitä ajattelet siitä? Millaisena näet Helsingin nyt tai tulevaisuudessa?
Tunnen jotenkin maailmoja syleilevästi, että saan olla osa jotain suurta ja hyvää HKL:n matkustajana. Pidän sitä lahjana kaupunkilaisille, sehän ei ole itsestäänselvyys. Se on suuri tasa-arvon tuottaja.

Helsinki on hieno paikka elää. HKL:n vuoksi autoa ei ole pakko hankkia. Ihailen aina sitä, että oli keli mikä hyvänsä, HKL hoitaa hommansa.

Itselleni Helsingissä on tärkeää mahdollisuus elää monenlaista elämää. Erityisesti Kalliossa osataan elää erilaisuuden kanssa: täällä elelevät sulassa sovussa nuoret ja vanhat, lapset ja vanhukset, paljasjalkaiset ja muualta tulleet, vauraammat ja vähemmän vauraat, pahat ja hyvät. Kun ihmisiä on tarpeeksi, saa kaduilla myös vapauden olla omissa oloissaan, erottumatta liiaksi.

 

Hyvät matkustajat - pieni tutkimusmatka kohtaamisiin -projektin muotokuvanäyttely avataan joulukuussa raitiovaunussa numero 98.